Eevi Jaakkolan puhe Jokijärven kirkon 170-vuotisjuhlassa

Arvoisa Piispa ja Piispatar, hyvä kirkkokansa

Sydämessäni tämä Koillismaa, sen asukkaat ja muistorikas historia


Olipa kerran vanhakaukainen maalaiskylä,jossa kaikkitunsivat toisensa.
Jokainen sai olla omanlaisensa,
jokainen tiesi oman paikkansa.

Pakenen sinnejoskus vieläkin,
suljen silmät ja muistelen.
Tapaan tuttuja,jotka kauan jo poissa.
Palaan niin kuin pitkältä matkalta palataan;
-virkistäytyneenä, uusin voimin –hyväksyttynä
ja sydämessäni tämä maa ja sen ihmiset.

Olen juurtunut tähän maahan
näihin harjuisiin metsiin, kiemuraisiin polkuihin,
kaislikkorantoihin ja laitureihin
vuodenaikojen vaihteluun.
ja tähän kieleen,karuun ja kauniiseen.

Tällä kielellä olen tottunut ilmaisemaan iloni ja ikäväni.
Ja vaikka menisin minne
olen sieluni hiljaisuudessa myös täällä,
irti en pääse ja niin on hyvä,
sillä muutoin hukkaisin myös itseni,
enkä enää löytäisi takaisin.

Yhteys löytyy täällä, kun tunnemme toisemme,
ja jatkamme matkaa keskeneräisyydessä –epäluottamuksesta - luottamukseen.


Tulin vuonna 1964 Taivalkoskelle terveyssisareksi, jonka väestövastuualueena oli kolmasosa
Taivalkosken kunnasta. Se ulottui kirkonkylästä Jokijärven- Piston- ja Polon kylien tiensuuntiin. Omaa työhistoriaani väistämättä väritti alueen ihmisten
menneisyys, siellä koetut saavutukset ja menetetyt mahdollisuudet. Ymmärsin, että näiden
ihmisten menneisyys määrittää myös heidän tulevaisuuttaan, jossa minä olen myös mukana.

Jokijärvelle rakennetun kirkon siirtoTaivalkosken kylään, ja kirkkoon läheisesti kuuluvan Kirkkosaaren hautausmaan sulkeminen, ovat olleet menneisyyden asukkaille ja ennen kaikkea Jokijärven kirkkoa
rakentaneille vaikea asia. Terveyssisarena kuuntelin vanhemman väen pettymystä, surua ja jopa vihaa siitä vielä 1960-luvulla. Toivoin, että kirkon siirtoa ja hautausmaan sulkemista voitaisiin käsitellä yhdessä,
ja että vielä silloin elossa olevien omaisten hautausmaa
kunnostettaisiin. Näin ei käynyt vaan hautamerkit koottiin katoksen alle merkitsemättä niiden sijaintia.


Kirkon rakentaminen:

Asutuksen ja väestön määrän lisääntyminen eniten Jokijärven ja Tyräjärven alueella edisti alueen irtaantumista emäseurakunnasta. Tälle alueelle syntyi 1800-luvun alkuun mennessä yli 60 verotaloa.
Taivalkosken rannalla oli silloin vain kaksi taloa. Asutuksen voimakas lisääntyminen Pudasjärven
emäseurakunnan itäisellä alueella lisäsi myös erilaisten kirkollisten toimitusten tarvetta. Maakirkot ja kinkerit toimivat alueella ja ne tyydyttivät
asukkaitten kirkollisia tarpeita. Asukkaat maksoivat emäseurakunnan pappien pitäjänmatkat (vuodessa 6 käyntiä Jokijärvelle). Ymmärrettiin, että pappien
onnistunut kuljetus takasi alueen asukkaille kirkolliset palvelut Jokijärven kylässä.(Moitteita oli saatu; tiet olivat useinummessa, tieuria ei oltu merkitty järviosuuksille, tuulen kaatamia puita eioltu raivattu ja soilta puuttuivat pitkospuut. )



Kirkko ja sen rakentajat


Kirkon rakentaminen tuli ajankohtaiseksi sillä talot, joissa pidettiin
maakirkkoja kävivät pieniksi. Emäseurakunnasta irtautumista aloittelevan itäisen alueen asukkaat esittivät kirkkoa rakennettavaksi Jokijärven kylään ja toista sahan lähelle Taivalkosken kylään vuonna
1841. Kun kävi selväksi, että kirkon anojien enemmistö oli Jokijärvi-Tyräjärvi –alueelta, kuvernööri lähetti sen senaattiin puoltaen sitä lämpimästi. Hän totesi samalla, että ellei senaatti pidä kahden rukoushuoneen rakentamista tarpeellisena, se kuitenkin myöntäisi
luvan sen rakentamiseen Jokijärvelle, jossa se olisi keskeisemmällä paikalla.

Pitäjänkokouksessa emäseurakunnan krh. Alcenius esitti, että rukoushuone perustettaisiin Jokijärvelle, jossa oli runsaasti taloja, joten jumalanpalvelusväkeä olisi aina saapuvilla.Taivalkosken kylässä oli silloin vain 3 taloa, ja vähät talot eivät kykenisi myöskään
majoittamaan kirkkokansaa suurina kirkkopyhinä.Valtuutettuina edustajina toimivat metsäkyläläinen Simuna Horsma ja jokijärveläinen Taneli Simonen. Alceniuksen myönteisen kannan kuultuaan nämä isännät lupasivat kyliensä talojen huolehtivan yksin rakentamisesta, jos rukoushuone Jokijärvelle saadaan aikaan ja ”Siihen ei Taivalkosken, Jurmun eikä Sirniön perän apuja tarvittaisi"

Samalla he esittivät, että rukoushuoneen tulisi olla niin suuri, että sinne sopisi noin 600 henkilöä.
Lisäksi he lupasivat, että rakennuspuita ryhdyttäisiin heti ajamaan yhteisestä jakamattomasta metsästä. Se oli paljon luvattu.

Kirkon rakentaminen;
Suuren, yli 600 istumasijaa käsittäneen kirkon rakentaminen runsaan 30 talon voimin syrjäiseen erämaahan oli valtava ponnistus, johon jouduttiin pyytämään muitakin kyliä mukaan. Asioiden sujumiseksi ryhdyttiin pitämään säännöllisiä kyläkokousten-nimellä kulkevia kokouksia, joissa pidettiin pöytäkirjaa. Edusmiehinä herastuomari Horsmaja lautamies Simonen johtivat kyläkuntakokouksia, joissa todettiin,
että asukkaiden yhteisenä pyrkimyksenä oli itsenäistyminen ja sen symbolina oli oma kirkko.
Eriytyvän itäisen alueen asukkaitten, varsinkin jokijärveläisten ja
metsäkyläläisten keskuudessa yhteisöllisyys näytti lisääntyvän organisoituneen seurakuntatoiminnan kehittyessä ja toteutuessa heidän
omalla alueellaan. Kirkon rakentaminen, rakennuslainojen hoito, katekeetan asuminen ja köyhäinhoito edellyttivät rukoushuonekuntaan
kuuluvilta asukkailta, yhteistoimintaa ja sitovia päätöksiä. Oman päätöksenteon ja siihen perustuneiden saavutusten myötä itseishenki ja
alueellinen yhteisöllisyys edelleen lujittui.


Rukoushuone ja sen papit


Jokijärvelle rakennettiin vuonna 1843 väliaikainen rukoushuone. Se oli kooltaan noin 10 x10metriä. Jokijärvelle muuttanut pappisvihkimyksen
saanut katekeetta Johan Peter Lithovius (1843-1850) ryhtyi siinä lokakuusta 1843 pitämään jumalanpalveluksia.
Hänen jälkeensä katekeettana toimi vuoden verran August Kranck –niminen pappismies. Kranckia seurasi katekeettana Johan Bäckvall (1850- 1853), joka olitalonpoikaista lähtöä Haapajärveltä, joka oli myöhemmän uransa perusteella ehkä tunnetuin ja merkittävin Jokijärven papeista. Bäckvallin jälkeen katekeettana toimi helsinkiläissyntyinen maisteri Carl Otto Tenlen (1853- 1858) Hänen aikanaan rukoushuonekunta ryhtyi vuonna 1856 anomaan kappeliseurakunnan oikeuksia. Senaatti antoi vuonna 1858 myönteisen päätöksen itsenäisen Jokijärven kappeliseurakunnan perustamisesta.


Kirkon rakentaminen


Lithoviuksen (1843-1850) ollessa Jokijärven katekeettana toteutui vuosikausia kestänyt kirkon rakentaminen Jokijärven rannalle vuosina
1847 - 1848.Tästä tunnetun arkkitehdin, Anders Granstedtin suunnittelemasta Herran huoneesta tuli suurenmoisen komea, korkeakattoinen, uusklassisia tyyli-ihanteita noudattava ristikirkko.
600 istumapaikkaa käsittävä kirkko rakennettiin Hiltusenniemeen, eli vastapäätä Kirkkosaaren hautausmaata. Kirkkoon oli tarkoitus myös
hankkia kirkonkellot, joiden soidessa sen kaiku yltäisi veden yli
Kirkkosaareen. Pudasjärveltä siirtynyt katekeetta piti jumalanpalveluksia ensiksi väliaikaisissa tiloissa ja sitten uudessa
kirkossa. Kirkon vihkiäisjumalanpalveluksessa pappi halusi tuoda kirkkokansalle elävän muistutuksen” kristityn vapaudesta” Hän piilotti taskuunsa pienen linnun, jonka hän sitten halusi lähettää vapauteen.
Lieneekö ollut ennusmerkki tulevasta, sillä lintu oli kuollut taskuun ja vertausnäytös ei onnistunut.

Jokijärven kappeliseurakunta

Kirkon valmistuttua Jokijärven rukoushuonekunta haki kappelikunnan oikeuksia ja saikin ne vuonna 1858. Oma kappeliseurakunta ja merkitsi uudenlaisen, organisoituneen yhteisöllisyyden alkamista erämaassa,
Pudasjärven emäseurakunnan itäosassa.
Kappeliseurakunta oli pinta-alaltaan kolmasosa emäseurakunnan pinta-alasta eli lähes 3500 km4.

Jokijärven kappeliseurakuntaan määrättiin Jokijärven, Polojärven, Tyräjärven, Metsäkylän, Koitijärven, Koston, Loukusan, Jurmun, Taivalkosken ja Kynsiperän kylät. Alue on sama kuin nykyisen Taivalkosken seurakunnan alue, paitsi että siihen tuolloin kuuluneet
Sirniön ja Kynsiperän alue liitettiin vuonna 1908 perustettuun Posion seurakuntaan. Kylät maksaisivat kappalaisen palkan ja saivat palkkaukseen aluksi avustuksena 150 ruplaa vuodessa eli entisen
katekeetan vuosipalkan verran.
Kun Jokijärvi senaatin päätöksellä erotettiin Pudasjärven seurakunnasta omaksikappeliseurakunnaksi, vastarakennettu 600 istuinsijaa käsittävä rukoushuone muuttui kappelikirkoksi.Kappeliseurakunta sai itse valita pappinsa ja päättäämutta ylin kirkollinen viranomainen oli Pudasjärven kirkkoherra ja talojen oli osallistuttavahänen palkkaukseensa ja pappilansa ylläpitoon. Jokijärven rukoushuonekunnalla ja kappeliseurakunnalla oli oma pappi aina vuoteen 1862 saakka, jolloin alkoi 14 vuotta kestänyt papiton aika. Pudasjärven papisto hoiti siis jälleen Jokijärven kappeliseurakunnan toimintoja.


Jokijärven kunnan synty:



Kun vuonna 1865 annettiin asetus kunnallisesta itsehallinnosta maaseudulla, myös Jokijärven kappeliseurakunnalla oli velvollisuus erottaa maallinen ja hengellinen hallinto toisistaan ja perustaa
kunnalliset elimet, kuntakokous päättäväksi ja kunnallislautakunta valmistelevaksija toimeenpanevaksi elimeksi. Asetuksen mukaan
kunnallishallinto oli pantava toimeen viimeistään kolmen vuoden kuluessa asetuksen antopäivästä, eli takaraja oli 6.2.1868. Jokijärven kunta syntyi juuri vuonna 1868 eli yhtä aikaa Kuusamonja Pudasjärven kanssa eli vuoden 1868 alussa.
Jokijärvellä Väisäsen eli Hiltusen talossa huhtikuussa 1868 pidetyssä kokouksessa kunnan esimieheksi valittiin talollinen ja saarnaaja Antti Päätalo eli Mäkelä Jokijärveltä.
Jokijärven kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi määrättiin ruotsalaissyntyinen sahanhoitaja Herman Norblad (1868- 1872), joka ennen pitkää väsyi kulkemaan Jokijärvellä tehtävää hoitamassa. Myös
hänen seuraajansa kyllästyi monipäiväisiin kunnanasioiden hoitamiseen Jokijärvellä asioita jankkaavien kiireettömien isäntien kanssa. Hän
totesi, että Taivalkosken kylä oli monin verroin sopivampi ja edistyksellisempi kirkonkylän paikka.


Esitys kirkon ja kirkonkylän siirrosta

Niinpä Norblad yhdessä khr Hällforssin ja nimismies Gummeruksen kanssa esittivät vuonna 1875 hankkeen kirkon ja samalla seurakunnan ja
keskuksen siirtämiseksiTaivalkoskelle. Hanketta tukivat Jokijärven kappeliseurakunnan keski- ja länsiosien talolliset.
Lestadiolaisella herätysliikkeellä oli vahva kannatus Jokijärvellä. Ristiriita kirkon papiston ja liikkeen johtajien välillä kärjistyi ja jokijärveläiset syrjäytettiin. Seurakuntalaiset Jokijärvellä olivat
tyrmistyneitä kirkon siirtoajatuksesta, mutta he olivat voimattomia asian suhteen.

Monien valitusten ja riitelyn jälkeen senaatti määräsi huhtikuussa 1877 kirkon siirrettäväksiTaivalkoskelle. Kirkko purettiin ja hirret vedettiin kymmenillä hevosilla talvella 1877-78 Taivalkoskelle ja
kirkon mukana myös kirkonkylä siirtyi.
Tämä ei riittänyt vielä, sillä vuonna 1878 pantiin senaattiin anomus itsenäisen Jokijärven kappeliseurakunnan muuttamisesta oman kirkkoherran
johtamaksi Taivalkosken seurakunnaksi eli myönteinen päätös saatiin 27.9.1879.

Sekä Jokijärven seurakunnan että Jokijärven kunnan nimet vaihtuivat edellisen päätöksen mukaisesti. Taivalkosken seurakunnaksi 1879 ja Taivalkosken kunnaksi vuonna 1885.


Yhteenvetoa:

Jokijärven kappeliseurakunnan syntyyn keskeisesti vaikutti itäisen alueen maantieteellinen sijainti ja suotuisat olosuhteet, saamelaisten läsnäolo ja yhteistyökyky,alueelle pappien toimesta tuodut kirkolliset toimitukset sekä alueen ihmisten mieliin aikojen kuluessa vahvistuneet tärkeät itsenäisen seurakunnan symbolit.Niitä olivat oma kirkko,
hautausmaa ja pappi sekä seurakunnan itsenäisyyttä ilmentävä oma nimi.Nämä olivat toteutuneet ja niistä nousevatyytyväisyys kohtasi 1870 luvulla Jokijärven suunnan asukkaissa lähes kaikki menetettyinä.

Epäoikeudemukaisena ja riistona koettiin kirkon siirto, päätökset, joissa Jokijärvenkappeliseurakunnan nimi muutettiin Taivalkosken seurakunnaksi ja Jokijärven
kunnan nimi vaihtui Taivalkosken kunnaksi, tapahtui lestadiolaisuuden ja kirkon eriytyminen, Kirkkosaaren hautausmaan sulkeminen ja hautamerkkien
suunnittelematon poisto haudoilta.

Perinnetieto kertoo, että jokijärveläisten kirkkopolku ”Maalikylään” umpeutui kirkon siirron myötä 20 vuodeksi. Samaan aikaan lestadiolaisuus kasvoi alueella, papiston ja liikkeen välinen kanssakäyminen ja myös liikkeen sisäiset riidat hajottivat ja olivat useinyhteisöllisyyttä rikkovaa ja syviä säröjä jättäviä. Nämä ja varsinkin hautausmaan sulkeminen ja kirkon siirto ovat olleet Jokijärven erämaakirkon
rakentajille vaikeita asioita, joiden yhteisöllinen läpikäyminen ei ole toteutunut. Sukupolvien saatossa suru kuitenkin himmenee ja tyyntyy.
Kunnan ja seurakunnan on yhteistyössä syytä käsitellä vielä tätä vaiettua ajanjaksoa muuttamalla se kuntalaisille yhteiseksi jopa yhdistäväksi muistoksi. Yhteenkuuluvuus ja paikallinenosallistuminen
voivat kulkea edelleenkin käsi kädessä ja kasvattaa yhteisöllisyyttä yksilön ja yhteiskunnan voimavarana.

Jokijärven kirkon 170–vuotisjuhlassa 30.9.2018


Eevi Jaakkola YTT, TM, terveysisar eläkeläinen

Lähteitä: merkitty alkuperäiseen tekstiin)