Jokijärvi ajan virrassa

Ihminen on kalastellut ylisen Iijoen rannoilla jo kauan. Jokijärven Alasaaren esihistorialliselta asuinpaikalta on tulisijojen hiilinäytteistä vanhin ajoitus yli seitsemän vuosituhannen takaa. Paikalta on löytynyt myös kaksi raudankäsittelypaikkaa, joista toinen on runsaan kahdentuhannen vuoden ikäinen, toinen noin tuhat vuotta nuorempi. Rautaa on saatu vesistöjen pohjasta johon sitä saostuu järvi- eli suomalmiksi.
Löytöjen valtaosan muodostavat kivityökalujen teossa syntyneet kvartsin- ja liuskekivenpalat sekä ateriantähteistä jääneet pienet luut. Happamassa maaperässä ainoastaan palaneet luut säilyvät. Luulöydöistä valtaosa on kalaa, etenkin haukea ja särkikaloja.

Nisäkkäistä on tunnistettu mm. hirvi, peura, majava, näätä ja lajilleen määrittämättömiä koiraeläimiä, linnuista vesi- ja kanalintuja.
Jonkin verran on löytynyt saviruukun paloja, pronssia, meripihkaa sekä as-kirves.jpgkiviesineitä, mm. nuolenkärkiä, liuskekivinen puukonterä, keihään- tai tikarinaihio sekä hiomakiviä.

Myöhemmin alueella on asunut metsästystä ja kalastusta harjoittavia lappalaisia, joista viimeiset siirtyivät Kuusamon puolelle - silloiseen Kemin Lappiin - 1600-luvulla. Kaukokalastusta harjoittavilla Perämeren rannikon taloilla on ollut kalasaunoja omien nautintavesiensä äärellä jo muutamia vuosisatoja aiemmin. Tuolta ajalta juontuu seudun lappalaisperäinen paikannimistö - Iijokikin on saanut nimensä lapinkielen yötä merkitsevästä sanasta.
Uudisasukkaita houkuttelivat laajat kaskimaat ja kalavedet, mutta Ruotsin ja Venäjän välisten jatkuvien rajasotien vuoksi suomalaisasutus juurtui sotatienä käytetyn Iijoen keskijuoksulle hitaasti. Jokijärven alueen vakituinen asutus alkoi Täyssinän rauhan jälkeen 1590-luvulla, jolloin sekä Jokijärven että Tyräjärven rannalle nousi ensimmäinen uudistalo. Vuoden 1630 tienoilla asettui Jokijärvelle uudisasukas Paavali Säkkinen ja hänen jälkeläisistään, lähes 300 vuotta myöhemmin, syntyi kirjailija Kalle Päätalo.
1800-luvun puolivälissä suoritetussa isossajaossa valtaosa metsistä jäi kruunun omistukseen. Se merkitsi laajoja alueita vaatineen kaskitalouden loppumista ja kokonaan peltoviljelyn varaan siirtymistä. Viimeiset kasket eli huuhdat on poltettu 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
Myös tervanpoltto ja pelkkalauttojen lasku olivat noihin aikoihin tärkeitä rahatulojen antajia näilläkin seuduilla. Kahdelta tai neljältä sivultaan veistetyistä isoista petäjätukeista kootut lautat olivat yli kymmenen metriä leveitä ja kolmattakymmentä metriä pitkiä.
Koska Iijoki on liian matala raskaille tervaveneille, tervatynnyrit laskettiin rannikolle lauttojen painolastina. Jos kyytiin ei tullut tervatynnyreitä tai -puolikoita, niin lautan keskelle koottiin poikittain hirsiä painolastiksi. Kun lautta painui keskeltä notkolle, sen päät kohosivat jonkin verran vedestä ja lauttaa oli kevyempi ohjata molemmissa päissä olevilla, kuivasta kuusesta veistetyillä meloilla. Lautalla oli tavallisesti neljä miestä, kaksi kummassakin melassa.
Lauttojen laskuaika oli lyhyt, viikko tai pari heti jäidenlähdön jälkeen jolloin vettä oli tarpeeksi. Jos vastatuuli ei pidätellyt, niin lasku tapahtui parissa vuorokaudessa. Takaisin lautanviennistä tultiin kävellen.
Puut ja tervat myytiin Iissä ja lautta oli melkoisesti arvokkaampi kuin lastina olleet tervat. Usein oli jo talven rekikeleillä käyty Oulusta jauhoja velaksi lauttatilin päähän.
1900-luvun alkukymmenillä savotointi ja puiden irtouitto syrjäyttivät lauttojen laskun kokonaan.


Jokijärven kunta ja Taivalkosken kirkko


Jokijärvi oli oma kuntansa vuosina 1868 - 1884. Hiltukankaalla oli myös sinetti2.jpgTaivalkosken ensimmäinen kirkko vuodesta 1848 vuoteen 1877. Jokijärvi oli kaukana seurakunnan pohjoisimmista kylistä ja kun Taivalkoskeen rakennettu saha keräsi asutusta ympärilleen, vaadittiin kirkon siirtämistä keskemmäksi pitäjää. 1877 kirkko siirrettiinkin kiivaan riitelyn päätteeksi Iijoen alajuoksulle, nykyisen kirkonkylän paikalle.

Kirkon siirtämisestä kirjoitti oululaisessa Kaiku-lehdessä nimimerkki LBK vuonna 1878:
"Jokijärven kirkko seisoi mennä syksynä Hiltukankaalla järven rannalla. Nyt se on siirretty kaksi peninkulmaa keskemmäksi seurakuntaa Taivalkoskelle. Se on jo melkeen valmisna ja hist-kirkko1.gifparemmasti rakennettu kaikin kohin monilla kauniilla rakennuksilla ynnä kellotornin kanssa. Kummallisesti se on edistynyt vaikka on kallis ja nälkä aikakin. Sattui kaikeksi onneksi, että valittiin työnjohtajaksi inpehtori J Norblad. Nyt on ahkeruudella huoltanut asiassa yksimielisesti yrittävän rakennusmestarin J Wiklundin kanssa. Sahanomistajat Sandelin ja patruuni Ekman Oulussa ovat hyvätahtoisesti ottaneet osaa ja armeliaisuudesta vieläpä antaneet summittain puutarpeita ja jauhokuleja. Soisin että kuntalaisemme olisivat kiitollisia kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat edistäneet meidän kirkomme rakennusta".
Kirkko ehti olla uudella paikallaan kesään 1925, jolloin se paloi salaman sytyttämänä.

Varsinainen kansakoululaitos alkoi 1922 Tyrämäellä Antti ja Aukusti Sorosen talossa, ensimmäinen oma koulurakennus nousi Jokijärvelle 1928.
Vainajat on haudattu Kirkkosaareen 1600-luvulta alkaen. Mahdollisesti jo lappalaiset ovat käyttäneet saarta hautausmaana ja suomalaiset ovat "perineet" sen heiltä. Vainajat on tuotu vuodenajan mukaan veneellä tai hevosella, kelirikkoaikaan heidät on voitu myös haudata väliaikaisesti johonkin muualle, esimerkiksi tyrämäkeläisillä on ollut oma ruumissaarensa siihen tarkoitukseen.
Pappi kävi kesäkinkereiden aikana siunaamassa vuoden aikana haudatut vainajat, jolloin omaisten oli oltava paikalla näyttämässä hautojen paikat.
Hautaaminen saareen kiellettiin terveydellisistä syistä 1928 ja loppui muutamaa vuotta myöhemmin. Kirkkosaaressa on vielä pystyssä ristejä, sinne on myös pystytetty vainajien muistomerkki. Saareen on rakennettu rantautumispaikka.

Eevi Jaakkolan puhe Jokijärven kirkon 170-vuotisjuhlassa


Arvoisa Piispa ja Piispatar, hyvä kirkkokansa

Sydämessäni tämä Koillismaa, sen asukkaat ja muistorikas historia


Olipa kerran vanhakaukainen maalaiskylä,jossa kaikkitunsivat toisensa.
Jokainen sai olla omanlaisensa,
jokainen tiesi oman paikkansa.

Pakenen sinnejoskus vieläkin,
suljen silmät ja muistelen.
Tapaan tuttuja,jotka kauan jo poissa.
Palaan niin kuin pitkältä matkalta palataan;
-virkistäytyneenä, uusin voimin –hyväksyttynä
ja sydämessäni tämä maa ja sen ihmiset.

Olen juurtunut tähän maahan
näihin harjuisiin metsiin, kiemuraisiin polkuihin,
kaislikkorantoihin ja laitureihin
vuodenaikojen vaihteluun.
ja tähän kieleen,karuun ja kauniiseen.
Tällä kielellä olen tottunut ilmaisemaan iloni ja ikäväni.
Ja vaikka menisin minne
olen sieluni hiljaisuudessa myös täällä,
irti en pääse ja niin on hyvä,
sillä muutoin hukkaisin myös itseni,
enkä enää löytäisi takaisin.
Yhteys löytyy täällä, kun tunnemme toisemme,
ja jatkamme matkaa keskeneräisyydessä –epäluottamuksesta - luottamukseen.



Tulin vuonna 1964 Taivalkoskelle terveyssisareksi, jonka väestövastuualueena oli kolmasosa
Taivalkosken kunnasta. Se ulottui kirkonkylästä Jokijärven- Piston- ja Polon kylien tiensuuntiin. Omaa työhistoriaani väistämättä väritti alueen ihmisten menneisyys, siellä koetut saavutukset ja menetetyt mahdollisuudet. Ymmärsin, että näiden
ihmisten menneisyys määrittää myös heidän tulevaisuuttaan, jossa minä olen myös
mukana.

Jokijärvelle rakennetun kirkon siirtoTaivalkosken kylään, ja kirkkoon läheisesti kuuluvan Kirkkosaaren hautausmaan sulkeminen, ovat olleet menneisyyden asukkaille ja ennen kaikkea Jokijärven kirkkoa rakentaneille vaikea asia. Terveyssisarena kuuntelin vanhemman väen pettymystä, surua ja jopa vihaa siitä vielä 1960-luvulla. Toivoin, että kirkon siirtoa ja hautausmaan sulkemista voitaisiin käsitellä yhdessä, ja että vielä silloin elossa olevien omaisten hautausmaa kunnostettaisiin. Näin ei käynyt vaan hautamerkit koottiin katoksen alle merkitsemättä niiden sijaintia.
Kirkon rakentaminen:

Asutuksen ja väestön määrän lisääntyminen eniten Jokijärven ja Tyräjärven alueella edisti
alueen irtaantumista emäseurakunnasta. Tälle
alueelle syntyi 1800-luvun alkuun mennessä yli 60 verotaloa. Taivalkosken rannalla oli silloin vain kaksi taloa. Asutuksen voimakas lisääntyminen Pudasjärven
emäseurakunnan itäisellä alueella lisäsi myös erilaisten kirkollisten toimitusten tarvetta. Maakirkot ja kinkerit toimivat alueella ja ne tyydyttivät
asukkaitten kirkollisia tarpeita. Asukkaat maksoivat emäseurakunnan pappien pitäjänmatkat (vuodessa 6 käyntiä Jokijärvelle). Ymmärrettiin, että pappien
onnistunut kuljetus takasi alueen asukkaille kirkolliset palvelut Jokijärven kylässä.


(Moitteita oli saatu; tiet olivat useinummessa, tieuria ei oltu merkitty järviosuuksille, tuulen kaatamia puita eioltu raivattu ja soilta puuttuivat pitkospuut. )
Kirkko ja sen rakentajat
Kirkon rakentaminen tuli ajankohtaiseksi sillä talot, joissa pidettiin maakirkkoja kävivät pieniksi. Emäseurakunnasta irtautumista aloittelevan itäisen alueen asukkaat esittivät kirkkoa rakennettavaksi Jokijärven kylään ja toista sahan lähelle Taivalkosken kylään vuonna 1841. Kun kävi selväksi, että kirkon anojien enemmistö oli Jokijärvi-Tyräjärvi –alueelta, kuvernööri lähetti sen senaattiin puoltaen sitä lämpimästi. Hän totesi samalla, että ellei senaatti pidä kahden rukoushuoneen rakentamista tarpeellisena, se kuitenkin myöntäisi luvan sen rakentamiseen Jokijärvelle, jossa se olisi keskeisemmällä paikalla.

Pitäjänkokouksessa emäseurakunnan krh. Alcenius esitti, että rukoushuone perustettaisiin Jokijärvelle, jossa oli runsaasti taloja, joten jumalanpalvelusväkeä olisi aina saapuvilla.Taivalkosken kylässä oli silloin vain 3 taloa, ja vähät talot eivät kykenisi myöskään majoittamaan kirkkokansaa suurina kirkkopyhinä.


Valtuutettuina edustajina toimivat metsäkyläläinen Simuna Horsma ja jokijärveläinen Taneli Simonen. Alceniuksen myönteisen kannan kuultuaan nämä isännät lupasivat kyliensä talojen huolehtivan yksin rakentamisesta, jos rukoushuone Jokijärvelle saadaan aikaan ja ”Siihen ei Taivalkosken, Jurmun
eikä Sirniön perän apuja tarvittaisi”

Samalla he esittivät, että rukoushuoneen tulisi olla niin suuri, että sinne sopisi noin 600 henkilöä.
Lisäksi he lupasivat, että rakennuspuita ryhdyttäisiin heti ajamaan yhteisestä jakamattomasta metsästä. Se oli paljon luvattu.

Kirkon rakentaminen; Suuren, yli 600 istumasijaa käsittäneen kirkon rakentaminen runsaan 30 talon voimin syrjäiseen erämaahan oli valtava ponnistus, johon jouduttiin pyytämään muitakin kyliä mukaan. Asioiden sujumiseksi ryhdyttiin pitämään säännöllisiä kyläkokousten-nimellä kulkevia kokouksia, joissa pidettiin pöytäkirjaa. Edusmiehinä herastuomari Horsma ja lautamies Simonen johtivat kyläkuntakokouksia, joissa todettiin, että asukkaiden yhteisenä pyrkimyksenä oli itsenäistyminen ja sen symbolina oli oma kirkko.

Eriytyvän itäisen alueen asukkaitten, varsinkin jokijärveläisten ja metsäkyläläisten keskuudessa yhteisöllisyys näytti lisääntyvän organisoituneen seurakuntatoiminnan kehittyessä ja toteutuessa heidän omalla alueellaan. Kirkon rakentaminen, rakennuslainojen hoito, katekeetan asuminen ja köyhäinhoito edellyttivät rukoushuonekuntaan kuuluvilta asukkailta, yhteistoimintaa ja sitovia päätöksiä. Oman päätöksenteon ja siihen perustuneiden saavutusten myötä itseishenki ja alueellinen yhteisöllisyys edelleen lujittui.

Rukoushuone
ja sen papit


Jokijärvelle rakennettiin vuonna 1843 väliaikainen rukoushuone. Se oli kooltaan noin 10 x10metriä. Jokijärvelle muuttanut pappisvihkimyksen saanut katekeetta Johan Peter Lithovius (1843-1850) ryhtyi siinä lokakuusta 1843 pitämään jumalanpalveluksia.

Hänen jälkeensä katekeettana toimi vuoden verran August Kranck –niminen pappismies. Kranckia seurasi katekeettana Johan Bäckvall (1850- 1853), joka oli
talonpoikaista lähtöä Haapajärveltä, joka oli myöhemmän uransa perusteella ehkä
tunnetuin ja merkittävin Jokijärven papeista. Bäckvallin jälkeen katekeettana toimi helsinkiläissyntyinen maisteri Carl Otto Tenlen (1853- 1858) Hänen aikanaan rukoushuonekunta ryhtyi vuonna 1856 anomaan kappeliseurakunnan
oikeuksia. Senaatti antoi vuonna 1858 myönteisen päätöksen itsenäisen Jokijärven kappeliseurakunnan perustamisesta.


Kirkon rakentaminen
Lithoviuksen (1843-1850) ollessa Jokijärven katekeettana toteutui vuosikausia kestänyt kirkon rakentaminen Jokijärven rannalle vuosina 1847 - 1848.Tästä tunnetun arkkitehdin, Anders Granstedtin suunnittelemasta Herran huoneesta tuli suurenmoisen komea, korkeakattoinen, uusklassisia tyyli-ihanteita noudattava ristikirkko. 600 istumapaikkaa käsittävä kirkko rakennettiin Hiltusenniemeen, eli vastapäätä Kirkkosaaren hautausmaata. Kirkkoon oli tarkoitus myös hankkia kirkonkellot, joiden soidessa sen kaiku yltäisi veden yli Kirkkosaareen. Pudasjärveltä siirtynyt katekeetta piti jumalanpalveluksia ensiksi väliaikaisissa tiloissa ja sitten uudessa kirkossa. Kirkon vihkiäisjumalanpalveluksessa pappi halusi tuoda kirkkokansalle elävän muistutuksen” kristityn vapaudesta” Hän piilotti taskuunsa pienen linnun, jonka hän sitten halusi lähettää vapauteen. Lieneekö ollut ennusmerkki tulevasta, sillä lintu oli kuollut taskuun ja vertausnäytös ei onnistunut.
Jokijärven kappeliseurakunta

Kirkon valmistuttua Jokijärven rukoushuonekunta haki kappelikunnan oikeuksia ja saikin ne vuonna 1858. Oma kappeliseurakunta ja merkitsi uudenlaisen, organisoituneen yhteisöllisyyden alkamista erämaassa, Pudasjärven emäseurakunnan itäosassa.
Kappeliseurakunta oli pinta-alaltaan kolmasosa emäseurakunnan pinta-alasta eli lähes 3500 km4.


Jokijärven kappeliseurakuntaan määrättiin Jokijärven, Polojärven, Tyräjärven, Metsäkylän, Koitijärven, Koston, Loukusan, Jurmun, Taivalkosken ja Kynsiperän kylät. Alue on sama kuin nykyisen Taivalkosken seurakunnan alue, paitsi että siihen tuolloin kuuluneet Sirniön ja Kynsiperän alue liitettiin vuonna 1908 perustettuun Posion seurakuntaan. Kylät maksaisivat kappalaisen palkan ja saivat palkkaukseen aluksi avustuksena 150 ruplaa vuodessa eli entisen katekeetan vuosipalkan verran.

Kun Jokijärvi senaatin päätöksellä erotettiin Pudasjärven seurakunnasta omaksi
kappeliseurakunnaksi, vastarakennettu 600 istuinsijaa käsittävä rukoushuone muuttui kappelikirkoksi.

Kappeliseurakunta sai itse valita pappinsa ja päättäämutta ylin kirkollinen viranomainen oli Pudasjärven kirkkoherra ja talojen oli osallistuttavahänen palkkaukseensa ja pappilansa ylläpitoon. Jokijärven rukoushuonekunnalla ja kappeliseurakunnalla oli oma pappi aina vuoteen 1862 saakka, jolloin alkoi 14 vuotta kestänyt papiton aika. Pudasjärven papisto hoiti siis jälleen Jokijärven kappeliseurakunnan toimintoja.


Jokijärven kunnan synty:


Kun vuonna 1865 annettiin asetus kunnallisesta itsehallinnosta maaseudulla, myös Jokijärven kappeliseurakunnalla oli velvollisuus erottaa maallinen ja hengellinen hallinto toisistaan ja perustaa kunnalliset elimet, kuntakokous päättäväksi ja kunnallislautakunta valmistelevaksija toimeenpanevaksi elimeksi. Asetuksen mukaan kunnallishallinto oli pantava toimeen viimeistään kolmen vuoden kuluessa asetuksen antopäivästä, eli takaraja oli 6.2.1868. Jokijärven kunta syntyi juuri vuonna 1868 eli yhtä aikaa Kuusamonja Pudasjärven kanssa eli vuoden 1868 alussa.

Jokijärvellä Väisäsen eli Hiltusen talossa huhtikuussa 1868 pidetyssä kokouksessa kunnan esimieheksi valittiin talollinen ja saarnaaja Antti Päätalo eli Mäkelä Jokijärveltä.


Jokijärven kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi määrättiin ruotsalaissyntyinen sahanhoitaja Herman Norblad (1868- 1872), joka ennen pitkää väsyi kulkemaan Jokijärvellä tehtävää hoitamassa. Myös hänen seuraajansa kyllästyi monipäiväisiin kunnanasioiden hoitamiseen Jokijärvellä asioita jankkaavien kiireettömien isäntien kanssa. Hän totesi, että Taivalkosken kylä oli monin verroin sopivampi ja edistyksellisempi kirkonkylän paikka.

Esitys kirkon ja kirkonkylän siirrosta
Niinpä Norblad yhdessä khr Hällforssin ja nimismies Gummeruksen kanssa esittivät vuonna 1875 hankkeen kirkon ja samalla seurakunnan ja keskuksen siirtämiseksiTaivalkoskelle. Hanketta tukivat Jokijärven kappeliseurakunnan keski- ja länsiosien talolliset.
Lestadiolaisella herätysliikkeellä oli vahva kannatus Jokijärvellä. Ristiriita kirkon papiston ja liikkeen johtajien välillä kärjistyi ja jokijärveläiset syrjäytettiin. Seurakuntalaiset Jokijärvellä olivat tyrmistyneitä kirkon siirtoajatuksesta, mutta he olivat voimattomia asian suhteen.
Monien valitusten ja riitelyn jälkeen senaatti määräsi huhtikuussa 1877 kirkon siirrettäväksiTaivalkoskelle. Kirkko purettiin ja hirret vedettiin kymmenillä hevosilla talvella 1877-78 Taivalkoskelle ja kirkon mukana myös kirkonkylä siirtyi.
Tämä ei riittänyt vielä, sillä vuonna 1878 pantiin senaattiin anomus itsenäisen Jokijärven kappeliseurakunnan muuttamisesta oman kirkkoherran johtamaksi Taivalkosken seurakunnaksi eli myönteinen päätös saatiin 27.9.1879.

Sekä Jokijärven seurakunnan että Jokijärven kunnan nimet vaihtuivat edellisen päätöksen
mukaisesti. Taivalkosken seurakunnaksi 1879
ja Taivalkosken kunnaksi vuonna 1885.


Yhteenvetoa:
Jokijärven kappeliseurakunnan syntyyn keskeisesti vaikutti itäisen alueen maantieteellinen sijainti ja suotuisat olosuhteet, saamelaisten läsnäolo ja yhteistyökyky,alueelle pappien toimesta tuodut kirkolliset toimitukset sekä alueen ihmisten mieliin aikojen kuluessa vahvistuneet tärkeät itsenäisen seurakunnan symbolit.Niitä olivat oma kirkko, hautausmaa ja pappi sekä seurakunnan itsenäisyyttä ilmentävä oma nimi.

Nämä olivat toteutuneet ja niistä nouseva
tyytyväisyys kohtasi 1870 luvulla Jokijärven suunnan asukkaissa lähes kaikki menetettyinä.
Epäoikeudemukaisena ja riistona koettiin kirkon siirto, päätökset, joissa Jokijärvenkappeliseurakunnan nimi muutettiin Taivalkosken seurakunnaksi ja Jokijärven
kunnan nimi vaihtui Taivalkosken kunnaksi, tapahtui lestadiolaisuuden ja kirkon eriytyminen, Kirkkosaaren hautausmaan sulkeminen ja hautamerkkien
suunnittelematon poisto haudoilta.


Perinnetieto kertoo, että jokijärveläisten kirkkopolku ”Maalikylään” umpeutui kirkon siirron myötä 20 vuodeksi. Samaan aikaan lestadiolaisuus kasvoi alueella, papiston ja liikkeen välinen kanssakäyminen ja myös liikkeen sisäiset riidat hajottivat ja olivat useinyhteisöllisyyttä rikkovaa ja syviä säröjä jättäviä. Nämä ja varsinkin hautausmaan sulkeminen ja kirkon siirto ovat olleet Jokijärven erämaakirkon rakentajille vaikeita asioita, joiden yhteisöllinen läpikäyminen ei ole toteutunut. Sukupolvien saatossa suru kuitenkin himmenee ja tyyntyy. Kunnan ja seurakunnan on yhteistyössä syytä käsitellä vielä tätä vaiettua ajanjaksoa muuttamalla se kuntalaisille yhteiseksi jopa yhdistäväksi muistoksi. Yhteenkuuluvuus ja paikallinenosallistuminen voivat kulkea edelleenkin käsi kädessä ja kasvattaa yhteisöllisyyttä yksilön ja yhteiskunnan voimavarana.


Jokijärven kirkon 170–vuotisjuhlassa 30.9.2018
Eevi Jaakkola YTT, TM, terveysisar eläkeläinen



Lähteitä: merkitty alkuperäiseen tekstiin)